En oikeastaan tiedä mistä aloittaa. Otsikko kuvaa hyvin sitä miltä minusta on tuntunut miltei viimeisen kolmen kuukauden ajan. Olen tuntenut olevani loukossa, solmussa.
Osa solmuista on avattu mutta suuri sykkyrä on yhä jäljellä.
Kesän aikana sain melkoisen ikäviä uutisia jotka tuntuivat iskulta vasten kasvoja.
Minuuteni mureni niiden mukana ja ne toivat mukanaan pelon ja epävarmuuden.
Melkoisen huonot ystävät kanssa kulkijoiksi.
Pieniä paloja kerrallaan minuus toivottavasti joku päivä kasaantuu ja olen entistä ehompi.
Hyviä asioitakin onneksi on.
Muutamat läheiset jotka ovat olleet tukenani tässä elämänvaiheessa jossa taatusti en ole ollut helpoimmillani.
Pikku Iillä hienosti alkanut päiväkotiura ja itselläni alkaneet opinnot.
Olen myös miettinyt mitä tämän blogini kanssa teen.
Annanko roikkua avoimena jolloin voin kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu. Tietyllä tapaa olen toivonut vastavuoroisuutta,pientä merkkiä siltä joltakulta,
joka on blogiin eksynyt ja tekstin lukenut.
Toisaalta ymmärtän sen että tekstini ovat käsitelleet hyvinkin henkilökohtaisia tuntemuksia joista voi olla hankala antaa palautetta.
Toinen vaihtoehto mitä olen pohtinut on että sulkisin blogin kokonaan muilta, jättäisin tekstit itselleni nkyviin ja mahdollistaisin itselleni paikan jonne kirjoittaa...
Sitä täytynee miettiä.
V aikka tämä blogi on ollut minulle jossain kohtaa hyvinkin tärkeä voisi olla hyvä päästää irti.
Se millaiseksi ajattelin tämän muovautuvan silloin kun tämän loin oli jotakin aivan muuta kuin mitä tästä on tullut.
Mielessä oli jotakin hyväntuulista ja kepeää ilman otsakurttuja ja vakavuutta.
Siksikin olen tehnyt ainakin yhden ratkaisun.
Avaan jossain kohtaa uuden blogin liittyen opintoihini ja rakkaaseen harrastukseeni eli leivontaan.
Sen aika ei ole kuitenkaan vielä ihan heti.
Nyt jään pohtimaan miten toimin "Pieni pilvi pehmoinen" kanssa.
Kiitos juuri sinulle joka olet lukenut ajatuksiani.
Kuulasta keskiviikkoa!
-Helmi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti