"Sydämen käärin silkkiin..."

                   

    Haikeus. Ajoittain se tulee yllättäen, ihan puskista.
 Eilen illalla kävi niin.

Olin saanut pienen tyttäreni asettumaan yöunille ja nappasin hänet syliini viedäkseni hänet omaan sänkyynsä. Tuli haikeus,tuli ääretön onnen tunne. Katkeran suloista.

   Tuo kaunis pieni ihminen, äärettömän rakas ja samaan aikaan niin raastavan raskas.
 Siinä hän nukkui sylissäni kun kannoin hänet jatkamaan unia omaan vuoteeseensa.

      Minne katosi pieni kainaloisena tuhisevavauva?
Missä välissä tilalle tuli touhukas taapero?

   Silmän nurkasta vierähti kyynel ja toinenkin.

 Siinä yön hämyssä minä istuin yksin sohvan nurkassa haikeuteni keskellä.

      Tuli aamu.
 En ollut päässyt irti siitä haikeudesta. Kuorin neidille omenaa aamupalaksi, lohkoin sen kulhoon ja ojensin kulhon sohvalla huopaan kääriytyneelle tyttärelleni.

 Tuli takauma omasta menneisyydestä.

Joskus minä olen ollut tuollainen sohvalla istuva tyttö,
mummon tuodessa omenalohkoja minulle.

   Haikeus muutti muotoaan,
siitä muodostui ikävä. Silmänurkasta vierähti kyynel,
toinen ja kolmaskin.

      Siitä on pian viisi vuotta kun mummo nukkui pois.
Mutta ei,ei hän ole kuollut. Mielessäni ja ajatuksissani hän on hyvinkin eläväisenä.

  Muistan miltä mummon ääni kuulosti, millaisia eleitä ja ilmeitä hänellä oli.
Niin ja sen hauskan kuuloisen puhetyylin jossa sekoittui pohjalaasmurre ja savo.

   Veljeni sanoi joulunseutuna jotensakin näin:"Ei ihmisen elämä lopu kuolemaan. Ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan ja hänestä puhutaan. Vasta unohdettuna ihminen on kuollut."(tämä taisi olla joku itämainen ajatus,josen nyt aivan väärin muista).

   Minusta ajatus on varsin totta ja lohdullinenkin.
  Niinhän mummonikin tänään eli mielessäni varsin väkevänä.

  Kaunistakin kauniimpaa alkanutta viikkoa!

             ❤,Helmi

Rajapyykki

                       Kolmekymmentä.

Se lähenee uhkaavasti.Uusi kymmenys.

 "Ei se muuta mitään tai tunnu miltään."

     Kuinka väärässä sitä olikaan kun noin ajatteli....

 Kyllä se tuntuu.
Ja vaikka olen pyristellyt vastaan niin kyllä tässä taitaa olla meneillään pienimuotoinen kriisivaihe.
 Sitä ei olekaan enää ihan nuori(vaikka samaan aikaan oikeastaan onkin).
Maailma on muuttunut,
elämä on muuttunut,
minä olen muuttunut.
Aika on lipunut ohi.

Suunnilleen puolen vuoden ajan minulla on ollut tähän liittyen hetkittäisiä havahtumisia.

        Eräänä tällaisena esimerkkinä mainittakoon esikoiseni koulun joulujuhla.
Hän käy samaa koulua jota itsekin aikanani kävin opintien alkumetreillä.
Ennen juhlan alkua törmäsin koulun käytävällä entiseen luokkakaveriin joka oli tullut lastensa juhlaan,
aivan kuten minäkin.
Vaihdoimme siinä pari sanaa ja siirryimme saliin.
Siellä minä sitten istuuduin lasteni kanssa sellaisille metallijalkaisille koulutuoleille joissa on selkänoja ja istuin vaneria, tiedäthän?
Havahduin. Välissä kaksikymmentä vuotta(ja rapiat..). Ja silti tuo entinen luokkakaveri näytti likipitäen samalta.
 Välissä pitkä ajanjakso siitä kun itse olen ollut pieni ala-asteelainen siellä koulun joulujuhlassa.
   Nyt kumpainenkin meistä napotti siellä koulunpenkissä lastensa keskellä.
 Aikuisina, vanhempina,
äiteinä.
  Aika tosiaan on lipunut ohi.
 Alku viikosta kävin lääkärissä.
Työnsin kuopusta rattaissa ja pysähdyin erääseen kadunkulmaan. Katselin ympärilleni ja hoksasin, tuota tietä olen muuten nuorena kävellyt monen monituista kertaa.
Olin jo unohtanut koko tienpätkän.  Mietin hetkisen ja totesin etten ole siitä kulkenut varmaan kymmeneenvuoteen. Muistoja tulvi mieleeni,tuli samaan aikaan sekä hyvä että haikea olo. Nuoruuden reittejä, tuosta minä kuljin miltei joka viikko.

     Aikain saatossa kotikaupunki on saanut uusia ulottuvuuksia, sitä katsoo uusin silmin.
 Polut ovat vaihtuneet toisiin teihin. Välillä on hauska tehdä muistelu matka menneeseen kulkien niitä vanhoja polkuja. Vierailla lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Vaikka niitä aikoja vähän haikaileekin, niin on silti hyvä että se on jo mennyttä.
Sillä tämä nykyisyys jota elän on varsin kaunista ja mukavaa.  Vaikka se ajoittain hämmentävää onkin.
 Juuri näin sen kuuluu olla.
Vaikka moni asia on toisin kuin vuosi, viisi tai kymmenen sitten sielultani olen yhä sama.
Kyllä sitä vieläkin jaksaa innostua uusista jutuista pikkutytön lailla.
 Se on se asia joka pysyy, ainakin toivon niin.

 Elämä on murroksen keskellä.
 Uusi kymmenys tulee täyteen ja jos onni suo syksyllä koittaa uusi arki.(jota odotan samaan aikaan innolla ja pelolla!)

  Sydämellistä sunnuntaita!

❤,Helmi