"Sydämen käärin silkkiin..."

                   

    Haikeus. Ajoittain se tulee yllättäen, ihan puskista.
 Eilen illalla kävi niin.

Olin saanut pienen tyttäreni asettumaan yöunille ja nappasin hänet syliini viedäkseni hänet omaan sänkyynsä. Tuli haikeus,tuli ääretön onnen tunne. Katkeran suloista.

   Tuo kaunis pieni ihminen, äärettömän rakas ja samaan aikaan niin raastavan raskas.
 Siinä hän nukkui sylissäni kun kannoin hänet jatkamaan unia omaan vuoteeseensa.

      Minne katosi pieni kainaloisena tuhisevavauva?
Missä välissä tilalle tuli touhukas taapero?

   Silmän nurkasta vierähti kyynel ja toinenkin.

 Siinä yön hämyssä minä istuin yksin sohvan nurkassa haikeuteni keskellä.

      Tuli aamu.
 En ollut päässyt irti siitä haikeudesta. Kuorin neidille omenaa aamupalaksi, lohkoin sen kulhoon ja ojensin kulhon sohvalla huopaan kääriytyneelle tyttärelleni.

 Tuli takauma omasta menneisyydestä.

Joskus minä olen ollut tuollainen sohvalla istuva tyttö,
mummon tuodessa omenalohkoja minulle.

   Haikeus muutti muotoaan,
siitä muodostui ikävä. Silmänurkasta vierähti kyynel,
toinen ja kolmaskin.

      Siitä on pian viisi vuotta kun mummo nukkui pois.
Mutta ei,ei hän ole kuollut. Mielessäni ja ajatuksissani hän on hyvinkin eläväisenä.

  Muistan miltä mummon ääni kuulosti, millaisia eleitä ja ilmeitä hänellä oli.
Niin ja sen hauskan kuuloisen puhetyylin jossa sekoittui pohjalaasmurre ja savo.

   Veljeni sanoi joulunseutuna jotensakin näin:"Ei ihmisen elämä lopu kuolemaan. Ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan ja hänestä puhutaan. Vasta unohdettuna ihminen on kuollut."(tämä taisi olla joku itämainen ajatus,josen nyt aivan väärin muista).

   Minusta ajatus on varsin totta ja lohdullinenkin.
  Niinhän mummonikin tänään eli mielessäni varsin väkevänä.

  Kaunistakin kauniimpaa alkanutta viikkoa!

             ❤,Helmi