Rajapyykki

                       Kolmekymmentä.

Se lähenee uhkaavasti.Uusi kymmenys.

 "Ei se muuta mitään tai tunnu miltään."

     Kuinka väärässä sitä olikaan kun noin ajatteli....

 Kyllä se tuntuu.
Ja vaikka olen pyristellyt vastaan niin kyllä tässä taitaa olla meneillään pienimuotoinen kriisivaihe.
 Sitä ei olekaan enää ihan nuori(vaikka samaan aikaan oikeastaan onkin).
Maailma on muuttunut,
elämä on muuttunut,
minä olen muuttunut.
Aika on lipunut ohi.

Suunnilleen puolen vuoden ajan minulla on ollut tähän liittyen hetkittäisiä havahtumisia.

        Eräänä tällaisena esimerkkinä mainittakoon esikoiseni koulun joulujuhla.
Hän käy samaa koulua jota itsekin aikanani kävin opintien alkumetreillä.
Ennen juhlan alkua törmäsin koulun käytävällä entiseen luokkakaveriin joka oli tullut lastensa juhlaan,
aivan kuten minäkin.
Vaihdoimme siinä pari sanaa ja siirryimme saliin.
Siellä minä sitten istuuduin lasteni kanssa sellaisille metallijalkaisille koulutuoleille joissa on selkänoja ja istuin vaneria, tiedäthän?
Havahduin. Välissä kaksikymmentä vuotta(ja rapiat..). Ja silti tuo entinen luokkakaveri näytti likipitäen samalta.
 Välissä pitkä ajanjakso siitä kun itse olen ollut pieni ala-asteelainen siellä koulun joulujuhlassa.
   Nyt kumpainenkin meistä napotti siellä koulunpenkissä lastensa keskellä.
 Aikuisina, vanhempina,
äiteinä.
  Aika tosiaan on lipunut ohi.
 Alku viikosta kävin lääkärissä.
Työnsin kuopusta rattaissa ja pysähdyin erääseen kadunkulmaan. Katselin ympärilleni ja hoksasin, tuota tietä olen muuten nuorena kävellyt monen monituista kertaa.
Olin jo unohtanut koko tienpätkän.  Mietin hetkisen ja totesin etten ole siitä kulkenut varmaan kymmeneenvuoteen. Muistoja tulvi mieleeni,tuli samaan aikaan sekä hyvä että haikea olo. Nuoruuden reittejä, tuosta minä kuljin miltei joka viikko.

     Aikain saatossa kotikaupunki on saanut uusia ulottuvuuksia, sitä katsoo uusin silmin.
 Polut ovat vaihtuneet toisiin teihin. Välillä on hauska tehdä muistelu matka menneeseen kulkien niitä vanhoja polkuja. Vierailla lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Vaikka niitä aikoja vähän haikaileekin, niin on silti hyvä että se on jo mennyttä.
Sillä tämä nykyisyys jota elän on varsin kaunista ja mukavaa.  Vaikka se ajoittain hämmentävää onkin.
 Juuri näin sen kuuluu olla.
Vaikka moni asia on toisin kuin vuosi, viisi tai kymmenen sitten sielultani olen yhä sama.
Kyllä sitä vieläkin jaksaa innostua uusista jutuista pikkutytön lailla.
 Se on se asia joka pysyy, ainakin toivon niin.

 Elämä on murroksen keskellä.
 Uusi kymmenys tulee täyteen ja jos onni suo syksyllä koittaa uusi arki.(jota odotan samaan aikaan innolla ja pelolla!)

  Sydämellistä sunnuntaita!

❤,Helmi